— On siitä kauvan aikaa.
— Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?
— Ei ole monta.
— Onko täällä ketään?
— Ei, ei täällä.
— Entä kotipuolessa?
— Ei sielläkään.
— Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?
— Ei, ei ole.
Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani — ja entä jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua siihen!