Hänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin vain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä: "ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä ettet hänestä välitä!" Hän jäi paikoilleen seisomaan. "Kaikkivaltias Jumala, mihin minä silloin joutuisin?"
Hänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän läksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa jalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta sisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan oven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; hän nukkui kuin lapsi.
KUUDES LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin, naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana tansseissa.
Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.
Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.
Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.
— Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.
Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta, pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi" ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.
— Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin luulemmekaan — —. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.