— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!
Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta toiseen, mutta useinten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sitte hän lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.
— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan — ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sensijaan kanerviin ja peitti kasvot käsillään.
Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään; mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat häntä itseään vastassa!
Sinä olet valehdellut minulle, Aasta!
Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.
— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan, meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!
Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin niin että Aastan silmissä musteni, hän ei tietänyt mitä hän ensi silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisoi kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:
— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!
— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.