— Minä autan sinua! mies nousi hänkin, — joka päivä minä autan sinua, kun vaan tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin toisen!
Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.
— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa.
— Nyt sinun täytyy lakata!
— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!
— Jeesus Kristus, en enään kestä tätä!
— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.
— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! ja hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja puhkesi puhumaan: — nyt minä älyän: sinä tahdot, että minun sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.
— Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli hän hitaasti, sanat yksitellen:
— Tahdotko vai etkö tahdo?
Hän ojensi kätensä: