— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.
Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.
— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! — astukaa hiljaa ja kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.
Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat; koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta eivät veisanneet.
Sellainen oli ensimäinen päivä koulussa.
KOLMAS LUKU.
Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa puolet paikkakuntaa jauhatti.
Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan, jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin. Se historia oli tällainen:
Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli Antti. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita poikia. Sitte kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään, etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitte he jakavat tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello, joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan, tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljeksetkin rupesivat huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Antti antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Antti Baardin puolelta; he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Antti vieläkään hellittänyt, tuntui Baardista siltä, ettei Antti ensinkään muista kuinka hyvä hän usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello nousi yli 30 taalarin. Antti seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enään katsonut veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies mainitsi levollisesti hinnat. Antin mieleen johtui siinä seisoessa, että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Antti ajatteli, että tuolla lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti hintaa. Silloin naurahti Baard.
— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja läksi huoneesta.