Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.
— Kello on sinun, sanoi mies; — Antti antoi perään.
Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappamaan ulos, muiden muassa Antti ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:
— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!
— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi Baard, kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.
Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei kumpikaan heistä enään astunut.
Vähää senjälkeen rupesi Antti torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty lieassa eikä kukaan käsittänyt mihin se oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies ja häneltä meni työhalu.
Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä, Antti oli pitkänään sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.
— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä.
Vähän odotettuaan vastasi Baard: