— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Antti; sinulla ei ole hyvät olot!
— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut,
Baard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.
— Sinä erehdyt, Antti; minä kadun…
— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!
Baard astui pari askelta taemma ja kysyi värisevin äänin:
— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!
— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enään odottanut, vaan läksi.
Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä, muttei jaksanut viedä niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Antti ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anttikin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen ja hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä ja vaimo asteli hänen rinnallaan eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän; "varmaan hän ajatteli sinua". — "Ei, ei hän minua ajatellut", sanoi Antti; "minä tunnen hänet; hän ajattelee vaan itseään".
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan, vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi ja Antti liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikkette tahdo sitä myöntää." — "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Antti. Hetken perästä hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan; sinne Anttikin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samallaisen, jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut hänelle. Antin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun, hänen voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty ja samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan. Antti meni sille puolelle missä risut olivat; hän ei heti kumartunut ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä. Sitte hän huokasi ja sanoi: "Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra Jumala!"
Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauvan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Antti kokosi sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.