Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla eikä sitä tiedä koska hän olisi mennyt, jollei häntä voimakkaan liikutuksen perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä myöten. Silloin hän astui ulos; hän tunnusti itselleen rehellisesti, että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän itse vasta, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän sen naulan, johon Antti ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti sitte päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin että hän näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.
Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana, otti sitte esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.
Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka kävi.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaisille ja tuli tutkinto.
Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vaan epäiltiin; hän saattoi nyt vähemmin kuin koskaan ennen liketä veljeään.
Antti oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä: nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei hänen pidä saada anteeksi. Sitte hän kuuli ihmisten nähneen hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästä että Baard oli syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä vaatteissaan, Antti paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui sisään ja silmät rukoilivat niin, että Antti tunsi sen ytimiä myöten. Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä: ei!
Mutta siitä päivästä heittäysi Antti kovasti juomaan ja hän joutui kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikkei hän juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.
Kerran illalla astuu sitte köyhä vaimo Baardin pieneen vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli veljen vaimo. Baard ymmärsi Paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Antin ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli päässyt etehiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Antti laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard; lopetti ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia.
Antti ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin kauvan kuin Antti oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Antti eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.