Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut mitään hätää. Mutta se mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä, purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan. Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauvan on ollut poissa. Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.
Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista ja se suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle jokikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja onnellisena koko sen päivän.
Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin ennen veisuuta piti pienen puheen ja vähinten kerran viikossa luki heille muutamia värsyjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän jo oli lukenut sitä 20-30 vuotta; se kuului:
Lemmi, kristitty, lähintäs, älä paaduta sydäntäs, nosta veljeäs, auta! Missä on kyvenkin elämää, lempi sen uudesti synnyttää, koettelemusten kautta.
Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää kauniisti kotiin, melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta nielua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"
NELJÄS LUKU.
Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.
Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki pitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi kelkkaa, "Nopsa" ja "Juoksija"; viimemainitun hän lainasi suuremmille joukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.
Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin iltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Nopsineen", hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauvas.
Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.