Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.
— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tietänyt, mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat kaikki kolme. Mutta Hannu hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: — minulla on kaiken iltaa ollut taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut niitä annetuksi.
Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.
Öyvind otti makeiset.
— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana.
— Niin olen, vastasi tyttö; — mutta sinä et ole tanssinut paljoakaan, lisäsi hän.
— En ole, vastasi poika.
— Mikset ole?
— Kas…
— Öyvind!