— Eikö sitte sinusta?
— Kyllä.
— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!
Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.
— En ymmärrä sinua, Öyvind.
— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä menen.
Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen perässään:
— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.
— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet täysikasvanut tyttö.
Hän ei sanonut sitä mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni; mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.