— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?
— Täällä.
— Kenen kanssa sinä puhut?
— Öyvindin.
— Kenen kanssa sinä sanoit?
— Öyvind Pladsenin.
— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa; — lähdetkö paikalla sisään minun kanssani.
VIIDES LUKU.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.
— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä. — Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.