Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte katsahti mies terävästi vaimoonsa:
— Sinä puhut oman järkesi mukaan.
Äiti nauroi.
— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.
— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.
— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.
— Öyvind on torpan poika.
— Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä on varaa siihen.
— Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.
— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.