— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää Jumalaanne ja tuottakaa iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin; olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.
He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään; sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin, olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin uudelleen alkaakseen lukea.
Koulumestari meni hänen luokseen.
— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?… Poika ei vastannut.
— Miksi sinä avaat kirjasi?
— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.
— Et sinä ole vastannut väärin.
Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.
— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?
Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään.
— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja katseli häntä.