Öyvind taisteli kauvan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän hiljaa ja katkonaisesti:
— Senkötähden … että minä … olen torpanpoika … minä olen numero yhdeksän tai kymmenen?
— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.
— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä korotti hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.
Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauvan sitä kesti, mutta koulumestari odotti kunnes itku oli käynyt vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.
— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi häntä ystävällisesti vastaansa. Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin; kyyneleetkin vuosivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta … Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?
— En, kangersi poika.
— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti sydämessä?
— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.
— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?