— Kyllä; ja poika nosti ensi kerran katseensa.
— Sitte minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind… Poika katsoa vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä pahoillasi?
— En.
Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui tukahtuneelta.
— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauvan kuin elän.
Hän odotti kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa, sitte hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä olisi voinut kohdata ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen koulumestarillekin.
— Ja sitte me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa, sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä sinä sanot seminaarista?
— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.
— Tarkoitatko maanviljelyskoulua?
— Kyllä.