— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin koulumestarinpaikkoja.
— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, muttei varaa.
— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!
Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa enemmän kuin hän itse kävelee.
Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään ensinnä.
— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli lukenut "rippilapsen rukousta".
Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili, käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
— Minä tulin vaan mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.
— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.
— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.