Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja poika läksi kiireesti menemään.
— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.
— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko uskaltaisi.
Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdelän seisomassa vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä. Öyvind näki vain, että tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei hän nähnyt, Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia ajatellut.
Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana päivänä; sitte tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa ja miltei siinä hiukan vetisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.
Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei tahtonut sitä näyttää. Jota kauvemma ilta kului, sitä enemmän Öyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos, hiukan rauhoittumaan.
Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä nimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.
— Kuka siellä on? kysyi hän.
— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. — Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut tulla minun luokseni.
— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.