— Nauranko minä sitte nyt?
— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä yhteen, häneen katsellen.
Samalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka seisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.
— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?
— Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.
— Mitä hittoa se sinne on tullut?
Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun, ja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:
— Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä ole.
— Onpa se äreä koira.
— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.