"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. — 'Nyt saat rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava. Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi Jumala. — 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi Jumala, — ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen, olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa, olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko minä kiinni Jumalan vaatteen liepeestä."
Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja piti pientä pakinaa itsensä kanssa:
— — — Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta, että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen — sekin oli raukkamaisuutta; — rupesin lukemaan — niin, niin, raukkamaisuudesta tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana en auttanut äitiä isää vastaan — raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä — hui! — raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän oli surmattu; — — senjälkeen en saattanut pysyä kotona — raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni — raukkamaisuutta; en tehnyt mitään, kävin paimenessa — raukkamaisuutta. Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä pelkään, puhun heistä pahaa — kirottua raukkamaisuutta! Minä teen laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin — ja se on runoilemista.
Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan. Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat, niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia, pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin! Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni kaiken tämän.
… Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän minä uskon Jumalaan — niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä. Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan jotakin valuvaa vatkua. — Jos minä koettaisin — lukea hyviä, lempeitä kirjoja — karttaa voimakkaita —; lukea kauniita satuja ja tarinoita ja kaikkea lauhaa; — ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää, se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!
Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin, kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja heittäytyi Arnen luo:
— Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin; eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla puhua sinulle! — — Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! — Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. — Jeesus sinua varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! — Äkkiä sinä olit kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin täälläkin, mutta sinä et vastannut — Arne, Arne! Minä kuljin joen vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.
Äiti painautui likemmä poikaa.