— Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa; avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! — Arne, yöllä hain tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! — En tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!
Arne koetti rauhoittaa häntä.
— Arne, ethän sinä enään juo viinaa?
— En, saat olla levollinen.
— Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?
— Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.
— En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.
Ja äiti rupesi taasen itkemään.
— Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.
— Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa minua vähän alkuun! — Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me olemme niin paljon kärsineet yhdessä.