— Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi poika. — Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.
— Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!
— Mitä?
— Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. — Sano, äiti.
— Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.
— Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä, sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää, että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja purskahti itkuun.
— Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.
— Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.
— Kyllä minä olen; — Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi, että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi, kuuletko?
— Kyllä minä annan.