KYMMENES LUKU.
Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion poikki Öyvindin luo, jolle antoi lipun.
— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.
— Minä saan siitä makson, vastasi poika.
Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei ja läksi menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua, sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitte köytetty kiinni ja vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:
Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.
Se jonka sinä kyllä tiedät.
Totta totisesti en tiedäkkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauvan ennenkuin ylimmälle mäelle ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas; sekä Tore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Tore nauroi pian, kun sensijaan vaimon muoto muuttui.
— Tunnetko sinä hänet?
— Eipä siinä juuri voi erehtyä.