— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.
Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.
— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.
— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.
— Huomenna!… Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.
— Marit! Hän pysähtyi.
— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.
— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.
Öyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.
— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.