— En minäkään mene, vastasi Öyvind.
— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta.
Isä uhkasi poikaa:
— Etkö lähde siitä!
— Menkää te ensin!
— Ei, lähde sinä nyt vaan!
— Kun te ensin menette! ja he, varistelivat heiniä toistensa vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.
Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Ollin seisovan kääntyneenä kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun tuskallisesta, äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:
— Vai olette te lähtenyt kävelemään.
Olli kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen ennenkuin vastasi. — Pitää välistä lähteä. — Olette ehkä väsyksissä, ettekö käy sisään?