— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.
Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Toren välillä seisoi vanha Olli, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa, paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä siinä arvonsa vartijana.
— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.
— Niinhän ne sanovat.
— Öyvindhän hänen nimensä on?
— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.
— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän puolella?
— Sellaisessahan hän on ollut.
— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut hulluksi viime aikoina.
— Sehän on ikävää se.