— Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.
Olli puuttuu kiireesti puhumaan:
— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.
Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:
— Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä Torenkaan.
Olli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.
Silloin sanoo Tore:
— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei minussa vaan enään ole piikkejä.
Olli: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.
Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he kaikki katsovat Öyvindiin.