Eräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille velkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen työtä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja paremmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he huusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan ja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen erottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.

Seuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin luo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui sama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta olivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin rikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret hedelmäpuut ja laulettiin:

Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!
"Vai merimies!"
Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!
"Vai kauppamies!"
Hoi, nyt koko pappismiehen saan.
"Vedä sukkelaan!" —
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.

Voi äiti, mennyt on merimies!
"Vai mennyt vai!"
Voi äiti, mennyt on kauppamies!
"Vai hänkin vai!"
Voi äiti, pappi on menossaan!
"Pidä kiinni vaan!"
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.

Varsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen voimattoman raivonsa purkauksia.

Gunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni, sillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.

KUUDES LUKU.

Petra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi iltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään olisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi ollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan kuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen ajatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi lensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi nurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon. Siellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon pelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja, ammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat ympärilleen tulta, — ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria, murjottavia ja pieniä kipinöiviä — silmiä, jotka tuijottivat liikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas — Jeesus, Jeesus, armahda minua!

Oi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki pimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen ja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti niissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen rajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä hänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen sieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän asteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi pakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut lähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan palaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi pako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut mitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi armahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. Hän tiesi, että miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä pahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen avuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei kuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan ylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa, oli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa. Itse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan; sillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu päästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän oli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta hänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.

Tuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon pahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi kädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi niiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne rupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi häntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että he olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän nousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle roskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja vihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät, kivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta hän ei enään itkenyt eikä pelännyt.