Hän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.
Ödegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi. Sen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti viereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät häntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä on valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä, joita rakastaa enemmän kuin isäänsä.
Sillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.
Hän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin paljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa eikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia. Parempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään ajoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että käytävä kumisi:
— Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista kylläksemme!
Gunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet kiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi väärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä punnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin raivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle kultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja tyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä. Käärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli, mutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja läksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold? Antaako hänkin lahjoja? Hän siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve Vold — no niin, kyllä hänen pitää … ja hänen jännityksensä ja tuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin kappaleiksi — ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.
Ihan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin kerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen käsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat hyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka suunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet, paperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven laiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta nyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa, toinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan päivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He joutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan, ulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä lisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui paikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt minkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat kunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin ainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin viskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli sulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut, ja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli hautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet siirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi järjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne Smed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja niin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, "koskei poliisi ole kotona". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari letkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen avullaan selkään kaikkia muita.
Kun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi muutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla. Näitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä hän itsekin teki.
Mutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui jonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka oli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed oli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa lyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari sakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet paikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta, sen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.
Mutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään hiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä ihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle — alussa ne johtuivat mustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa kaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä päänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen "useita nuoria miehiä". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista perheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte oli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen opettajansa ja hyväntekijänsä kanssa — ei, suuttumus leimusi yli äyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena kaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut osakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö hän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja, seuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka johti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät kuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen merimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin, ettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei enään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin yksimielisesti, että heidät karkoitetaan.