— Herra hänet hyvästi tuomitkoon!
Tytär tulistui:
— Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut — ei häntä!
— Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää saada!
— Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!
Tyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei hetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä pyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista vitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten hän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka kaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt hirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli ottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi toiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:
— Entä eikö minua vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä minä olen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?
— Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että saan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä rukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! — Rakas, rakas Jumala, alkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, — rakas, rakas Jumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole mitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää, rakas Jumala, anna minun kuolla!
Siinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka kielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären käsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.
— Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy elää, vaikka kirveleekin.