Hän koetti hillitä tuskaansa.
— Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; — sinä et tiedä mitä olet tehnyt. — Mutta sen sinä sentään käsittänet, että olet minut pettänyt. — Sano minulle, mitä minä olen sinulle tehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi, lapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin kauheasti valehtelit?
Tyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. — Hän oli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää vastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta, sitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.
— Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän itsekseen;—minä en saata, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden ei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi, kaikki.
Enempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään, vasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut liikkua — ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä tunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti pelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa polvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti katseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen puoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan, ikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen äänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan hattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin nopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä, kaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö taisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian ylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin katsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen rinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut loppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti hän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen siinä ajattelevan: ainiaaksi!
— Ei, ei! — sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata rakastaa!… Tunteet valtasivat hänet kokonaan: — onneton lapsi, en tiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet tuhonnut minun tulevaisuuteni!
Hän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven ja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; — hän kuuli hänen astuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa porraskivillä ja alhaalla tiellä — silloin pääsi hän kuin paasien alta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin huoneeseen.
Tointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.
— Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. —
Oletko sinä nyt oppinut jotakin? — — Mikä sinusta tuleekaan?
Tyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti kuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui: