— Minä?
— Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä ajatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä myöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison, mitään niin erinomaista, mitään niin — eikö totta? Koko Europassa en ole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. — Oletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli tielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta — eikö totta? Ensin en tietänyt, kuka hän oli — sanoivat Kalastajatytöksi — olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta tulta, silmiä, povea, hiuksia — mitä? — Leimuaa, säkenöi, hyppii, nauraa, rallattaa, punastuu — sellaista pirun peliä! — Minä karkasin hänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni — hän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi — entä sitte? — niin, sitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut minuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! — Seuraavalla kertaa samassa paikassa, sama juoksu — hän pelkäsi, ja minä — niin, uskottekos? — minä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut häneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te ajatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan aikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä erilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! — minä en voi, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun itseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä liioin kaupungista — se on roskapesä, oikea roskapesä! — pois hän täältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin yläpuolelle, hänestä pitää tulla comme il faut, hänen pitää päästä ulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte. Voisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä olla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä kaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele, mutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat, ulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen kuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta, kaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä jäinkään? Kalat, Kalastajatyttö — sehän sopiikin: kalat, Kalastajatyttö, hahhahhah — siis minä maksan, te järjestätte matkan, hän tulee vaimokseni ja sitte…
Pitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt huomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi hänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen hämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.
— Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.
— Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista, espanjalainen ruoko, se sopii, sekin! — ja iskut satelivat olkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui; toinen karkasi pitkin huonetta.
— Oletteko hullu — oletteko menettänyt järkenne! — minä nain hänet, kuuletteko, nain hänet!
— Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet, ja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä — ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa annettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan hiljaista.
— Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse pari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän astui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä, ikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot, jotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi kiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi ajatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman onnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista kasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä iäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! —
— Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin kuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei ilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet vierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.
— Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat tyttöä maahan. Hän ei vastannut — ei edes itkemällä; täydellinen, toivoton puudutus oli hänet lyönyt. — Kerran ennen minä annoin pois sieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en saattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua ja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit — mutta sinä teit sen vilpillisesti… Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa, mutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: — Ja sinä saatoit viskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen koonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi, lapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt se on mennyttä!