Kuin torvi päällä vuonnon soi silloin kultavihmeen, niin yhtyin kanssa luonnon elämme elon ihmeen.
VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko päivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti, vaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset kellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus, aaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän asui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen, joka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen koko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan päässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki unelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi hänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen lankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen ihmemaailmoihin.
Kun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen lukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen huoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta illemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa kohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut hieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän mielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen vaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä kokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa paljon ollakseen kaunein — sen sanan mukana luisui mieleen muisto, jonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla likelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa järjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet lepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan, tuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä tulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään morsiustunnettaan.
Samassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että hänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan! Sanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka paikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.
— Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse pari askelta takaperin.
Samana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut kuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä hakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua tekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain etsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin Yngve Vold tuli takaisin.
— Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!… Tervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. — Te nukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on tärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!
— Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.
— Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen kiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan hulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.