— Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.
— Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän myöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?
— Niin, pappilaan, sanoi äiti.
— Pappilaan? — Ödegaardko on tullut kotiin?
Nyt kääntyi äiti häneen päin.
— Niin, kukas muuten?
— Ödegaard! riemuitsi Petra ja riemun myrsky puhdisti ilman silmänräpäyksessä. — Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi hyvä Jumala, hän on tullut! ja tyttö karkasi ulos ovesta ja ylös mäkiä. Hän meni tuiskuna eteenpäin, hän nauroi, huusi ääneen; häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi ollut kotona, ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänen luonaan hän oli turvassa; kun hän vaan ajattelikin hänen korkeaa, valoisaa muotoaan, hänen lempeää ääntään, yksin niitä hiljaisia, kuvarikkaita huoneitakin, joissa hän asui, pääsi hän levollisempaan tahtiin ja tunsi taasen turvallisuutta. Hän rauhoittui ja kokosi itsensä. Mailleen menevä syysilta valaisi kaupunkia ja maisemaa, varsinkin lepäsi vuono mahtavassa valossa; tuolla salmessa hajosivat viimeiset savut siitä höyrylaivasta, joka oli tuonut Ödegaardin. Oi, pelkkä se tieto, että hän taas oli kotona, teki Petran hyväksi, terveeksi, voimakkaaksi; hän rukoili Jumalaa auttamaan, ettei Ödegaard koskaan enään päästäisi häntä käsistään. Ja juuri tämän toivon nostattamana näkee hän hänen hymyillen astuvan vastaansa; hän oli tietänyt mitä tietä Petra tulisi ja oli lähtenyt häntä vastaan! Tämä liikutti tyttöä, hän juoksi häntä vastaan, tarttui molempiin hänen käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard kävi hämilleen; kun hän näki jonkun kaukana tulevan, veti hän tytön tieltä puiden joukkoon, hän piteli hänen käsiään käsissään ja tyttö lausuili kaiken aikaa:
— Kuinka ihanaa että te tulitte! Ei, minä en saata uskoa, että te olette täällä, te ette enään koskaan saa matkustaa pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!
Siinä syöksyivät tytön kyyneleet esiin, Ödegaard taivutti hänen päänsä hiljaa puoleensa, ikäänkuin peittääkseen niitä, hän tahtoi antaa hänelle rauhaa, sillä hän tarvitsi häntä rauhallisena. Mutta tyttö painui hänen puoleensa, kuten lintu sen siiven suojaan, joka nousee päästämään sitä alleen, eikä hän enään halunnut tulla esiin. Tämän luottamuksen voittamana laski Ödegaard kätensä hänen päälleen, ikäänkuin antaakseen hänelle sen suojan jota hän haki; mutta tuskin huomasi tyttö sen, ennenkuin hän nosti itkettyneet kasvonsa Ödegaardin puoleen, heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kaikki vivahdukset, mitkä voivat silmään mahtua, kun katumus kohtaa rakkautta, kun kiitollisuus kohtaa antajan ilon, kun suostumus kohtaa suostumuksen, seurasivat nopeasti toisiaan; Ödegaard kävi kiinni hänen päähänsä ja painoi huulensa hänen huuliaan vastaan; hänen äitinsä oli kuollut varhain, hän suuteli ensi kerran eläissään ja niin teki tyttökin. Kumpikaan ei päässyt toisesta irtaantumaan ja kun he irtaantuivat, vaipuivat he samassa taasen toistensa syliin, Ödegaard vapisi, mutta tyttö säteili ja hehkui, hän paiskasi käsivartensa miehen kaulaan, hän jäi riippumaan hänen kaulaansa kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat ja tyttö saattoi saada koskettaa hänen käsiään, hänen hiuksiaan, hänen rintaneulaansa, kaulaliinaansa, kaikkea mitä kaukaa oli kunnioituksella katsellut, ja kun Ödegaard pyysi häntä sanomaan "sinä" eikä "te" eikä hän osannut, ja kun Ödegaard tahtoi kertoa miten rikkaaksi hän oli tehnyt hänen köyhän elämänsä ensi hetkestä alkaen, miten kauvan hän oli taistellut vastaan, jottei pysäyttäisi häntä tähän, jottei ottaisi maksua; ja kun hän käsitti, että tytön on mahdoton käsittää mitään tai koota mieleensä sanaakaan kaikesta mitä hän sanoo, ja kun ei hän lopulta itsekään löytänyt sanoistaan mitään järkeä; kun tyttö heti paikalla tahtoi muuttaa hänen kanssaan hänen kotiinsa ja Ödegaardin hymyillen täytyi pyytää häntä odottamaan pari päivää — sitte he matkustaisivat pois tästä kaikesta; silloin he tunsivat, silloin he lausuivat, siellä puiden välissä istuessaan, edessään vuono ja tunturit ilta-auringon valossa ja kaukana laulua ja torven ääni, että tämä oli onnea.
Ah ensi suudelmassa on metsän maire kuiske, on lainehitten loiske suv' illan purppurassa —