Tyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki sitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.

Yhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt hänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt tarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten sarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän tahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin odottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä ja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi jota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien kaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan liputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja ilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään heitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.

* * * * *

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että kello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui uudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi, tunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan oli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä. Mutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli noussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös katsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että hän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan kääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat jo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi kiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran pettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat hiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta esiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli kultainen rannerengas —; ja toisesta niinikään käärön, joka oli huolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita —; ja oikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileää kultasormusta. "Nyt jo!" ajatteli Petra, hänen sydämensä sykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja luki aivan oikein: "Petra" sekä vuosiluvun ja päivämäärän — ja toisesta: "Gunnar". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön permannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki kirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa — ja hän luki:

Rakas Petra!

Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva. Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla, jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla, jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään. Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat; sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille, varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon, että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään, vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä, sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi; sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi tulla onnettomuutta monelle.

Gunnar Ask.
Aliperämies prikillä
"Norjan Perustuslaki".

Suuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja vaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi saatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi häneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään muulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä hänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla täysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja sentähden huomaamatta Petran kasvoja:

— Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.

— Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos
Gunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi
Gunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan
oli hän suunniltaan.