Illalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin hän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat hänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta oli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta kaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve Voldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa asioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin, jonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.
Näinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta piironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen paikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta toiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen naisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja ilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta sellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja, samalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos hän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte antanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä syvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän voinut käyttää. Tarina tuosta "kauneimmasta" mahtoi olla tehty; sillä jos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän olisi tullut illalla ja salaa. — Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä syvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan kenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen, jonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat, lensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää hänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin punaisemmaksi.
Kiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt hänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän tulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän koko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua nuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut hänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin olisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena viikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana vaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden välissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa oli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset tunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan, milloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa ennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut, jotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa, saattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui; joka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa. Suurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä liikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin pääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen, sointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? — Samassa oli vaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi ilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi pitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän jäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä, hengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti, joka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen, vaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen näköisenä kuiskasi hän:
— Älä pelkää!
Mutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta ottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi kosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana — ja läksi uudelleen menemään — Yngven jäädessä seisomaan.
Hän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen ohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi käsiä sitä vastaan — ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja lehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei, hän ei nähnyt? — Kyllä hän näki! — Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei pelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa: hän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni tainnoksiin.
Pitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin, pysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen pääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän nousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen suustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut, pani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin, että hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän oudolla varmuudella:
— Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja muutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.
Hän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi silmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla tavallaan:
— Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! — Luota minuun, sillä tästä päivästä lähtien olet omani! — Hyvää yötä! ja Yngve läksi.