He vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva seurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän jalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi hänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä, jotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.
— Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan vitjoja, joissa riippui kultainen risti, — sen minä tänä iltana otin kaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää kuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: — kun minä kävin Etelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se ojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: "viekää se Norjaan ja lahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä kauneimmalle naiselle kotiseudullanne." Sitte kuului huutoja ja fanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä vastaanotin lahjan.
— Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen silmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten alla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen luo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja itserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi seisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen kaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat jalat liikkumaan sen tahtiin.
— Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.
— Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan jäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan.
— Te ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti nuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. — Te olette kaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut kultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön kaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta kun hän sen käsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja kyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin — kunnes nuori mies, joka oli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin häpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan ainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.
Vielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan ääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja vuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen laulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat kuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä lauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota ota seppele, muistele mua!
Heinistä vihannin
sulle, sa ihanin;
liljoista lempehin
sulle, sa hempehin;
umpuista uhkehin
sulle, sa muhkehin;
lehdykkä ainosin
sulle, sa kainosin!
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota, ota seppele, muistele mua!
Kun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko valaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua kultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä, kun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen mieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän mustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne näyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän kaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: — oliko hän todella niin kaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan kuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään, jonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää kertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat kaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä kaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät, miten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin mahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki esiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa — ja tunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.
Sinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän jäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei siihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne ikäänkuin olisi vitjat varastanut.