— Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.
Petra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti, ettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi häntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki hänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän ei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan, öljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen päähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi:
— Tule nyt!
He menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug avasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi hävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.
— Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; — et taida enään palata tänne.
Tyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää pitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan Gunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He astelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut varisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa. Äiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei ollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin hän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.
Vaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja vaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään, jolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja minkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti kuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa; hetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja matkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä ja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat ihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro uskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.
— Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti, katsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja antoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle. Huone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä vastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut syönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä vastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta talonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin, että huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi perähuoneesta:
— Kuka siellä on? — kuka siellä on?
Pedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi: