— Se on vaan … hm, hm … se on … hm, hm! jonka jälkeen hän hävisi sinne mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle; hän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra seisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän tunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä pöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita jonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:
— Minä tunsin kerran tämän miehen.
Ei enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi surullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi kasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: "minä tunsin kerran tämän miehen!" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata niitä: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!" Sittemmin kun Petra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone pahoinvointineen ja kellon: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi löyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei paikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun läpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: "minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!"
Kun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja hartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu pystyyn korville.
— Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti siltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. — Mutta älkäämme unohtako kauhtanaa … hän kääntyi … — tälle … tälle … hän katsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta sinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen nenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi raikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia täysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.
— Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.
— Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; — se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua… Valmiiksi tultuaan asettui hän portin luo. — Saat mukaasi 100 spesietaalaria, jos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä tässä lainaa ne sinulle.
— Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.
— Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut mitään; — minä maksan ne hänelle takaisin. … Hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: — kirjoita paikalla kun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.