— Äiti!
— Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.
— Oi Jumala, äiti!
— Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.
— Äiti, äiti!
— Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!
— Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!
— Äläkä kylmety matkalla!
Hän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi olevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea — mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä, itkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu, joka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen ihanasti valaisee — tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä paksussa pimeässä.