Läpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien puutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka kumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei ollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien oksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta keltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä vettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena möhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat, rakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän lapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki sulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä, jolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään jäähyväistervehdystä.

Laivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa aamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät looringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja varoitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät ja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin hänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää, nimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän halusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla, kun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin ylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju… oi, suklaanhaju ja hänet valtasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama mies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä kokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään, kertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli lähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja villavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä tuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä suurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut, mutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä teki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että kerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt on hänelle tuottanut.

Pedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen rinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei olisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä kannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra vaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä sai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana, joita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän istuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta sanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein täytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan äärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata spesietaalaria olivat siinä — ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä kiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle Pedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan kasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää, joka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään niin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle ystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä kielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen, niin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä! Petra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet tekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut jättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni eikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on väsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän hänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti kuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he nousivat molemmat.

— Kiitoksia — ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.

Pedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti käden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli vielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte hitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt pimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun oli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä rukousta isämeitästä.

* * * * *

Samaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti seurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he läksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin lähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.

Niinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja läksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan. Hän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka johti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi hänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut palata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.

Mutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen alaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat liittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät voivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat itseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka vielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että kuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli ajateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä katurähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena iltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä. Päätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat naiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään! Ikkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa ryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea — ja joukko hyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että alhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei löytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä huomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet sisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat toisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.

Pian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut hävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.