Tapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä Kalastajatyttö lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja sentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti kaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua päiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa. Sitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa; varsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut sellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen luottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa. Eivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai perheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän oli joutunut pois.

Sentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen istuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen piti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat paikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli totta! Siellä hän taas istui! — Ihmiset kömpivät toiselle puolelle porraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa edessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi teki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli menettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin; he eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan omantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan — ensinnä tulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta kuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat kalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan asianomaisen arvostelua — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina merimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo äkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni, vaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat otettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei kukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen mielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli Gunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus, jolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen tervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan hiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun merimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään saattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja palvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina oli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli sisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen verensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, "että se oli hyvä, että hän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että — että, se oli hyvä, että hän oli palannut!" Tämä oli miesten mielestä oikein sanottu; he nousivat ja huusivat:

— Niin, se oli hyvä!

Ja ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa nousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies ojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki muutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja lähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet hänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin sadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa Gunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. — Mutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, — niinkauvan kun en minä sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.

Hän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja palasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa horjumaton.

SEITSEMÄS LUKU.

Illalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi pyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä lukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten vilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä kapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen rakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä ystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja sai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä seuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta kielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta luontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut uudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä kasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen selkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska hienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin, täytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän värisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas siihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita naisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa hänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla. Samallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi yläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas paksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä, ottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria, vaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten äidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei summan suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin pälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen. Sensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine kysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli kirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa, ilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa annettu lahja.

Ensi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei saattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että hänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi silmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa. Toisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista ulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet riippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja sade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit päästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen ympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi heidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata, kevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen viimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja tervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä lausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon väkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin; siellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän tekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn aikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi penkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan iloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa, joka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.

Petralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä. Eihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut ja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut maininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa oli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut pälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet niistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut teatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat eläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko jossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei hän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin ihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän vähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään, hevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä. Sentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä. Pelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja torvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään ollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä huilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli jotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti peloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan toivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan ja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt unissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat ilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni hiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja tulisena hajalle — kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea; tuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte taas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla; alakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen laulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin — ja taasen täytti tuo kumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät näköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan; riemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin säteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän aavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista — ja tähän autuuden uneen se nukkui.

Tyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli valmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä vastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli pylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot loistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän tuntenut, ja puhuivat — niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.