— Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan kuulla ääni. — No, antakaa kuulla!
Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.
— Älkää pelätkö, no!
Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin hyvin merkillinen. — Ja nyt tämä saakin riittää!
Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:
— Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan…
— Niin, tietysti — osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. — — — Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!
Tyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. —
— Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti häneen valon; — ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte tyhmyyksiä teatterissa?