Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.

— Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen. "Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte siellä koetella kujeitanne — niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä muuksi. — Menkää! — Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!

Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin, vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi — hän oli pelastettu.

* * * * *

Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin. Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla. Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata; siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.

KAHDEKSAS LUKU.

Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.

Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua, lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-, kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan, kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:

— Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan syrjää.

Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku, jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. — Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti, käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli. Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään. Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi; eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten, tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset. Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi — ja Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli: