— Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren, loistavan syrjäkatseen.
Pelko pani tytön äänen vapisemaan:
— Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.
— Mistä te olette kotoisin?
Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.
— Miten te olette joutunut tänne?
— En tiedä — — minä etsin — — — minä olen valmis maksamaan — minä, — niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: — minä teen mitä te ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan tarvitse lähteä kauvemma — — ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla toista kertaa.
Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo; siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!" Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:
— Ei — te ette voi jäädä tänne!
Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana ympärilleen — ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla, heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona: