— Oletko nähnyt mokomaa naista? — Kuka hän on? — Mitä hän tahtoo?
Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin hiljemmin kuin isä.
— Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.
Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän seisahtui ja kuiskasi:
— Hän ei saata olla täydessä järjessään! — ja kun ei Signe vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: — hän on hullu, Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.
Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten vastasi:
— Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:
— Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen — — että äiti olisi pyytänyt häntä jäämään?
— Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.
Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin viimein hän kuiskasi: