— Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?
— Johan sinä olet vastannut.
— Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää häntä jäämään muutamaksi päiväksi.
Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:
— Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.
Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:
— Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?
— Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti lempeän katseensa.
Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs nauru — sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. — Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.
Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia, jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tämä olikaan! — hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi, mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että paikan — vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi, nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: — Mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.