Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin koukeroihin; — toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin ihan silmien edessä; — tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:
— Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.
— Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut suoraan häntä vastaan.
— Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla paeta eteenpäin.
— Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.
— Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja painui kokoon.
— Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, — ettehän te toki liene…
— Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin rukoilevan katseen.
— Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.
— On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat rikki ja kaipaavat ystävien apua: — jääkää tänne vastaiseksi! sanoi hän.