Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet (sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:
— Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.
Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.
Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän väliin — silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.
Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he nimittivät riippumattomaksi asemaksi; mutta heidän vastustuksensa vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville, että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä, kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; — mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä. Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä — ja se tapahtui joka kerta kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla. Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään hyväntekeväisyystyössä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa, siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi — ja kun väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen, vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka olivat äidin.
Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan, nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja, mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet — sinun luoksesi hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen — ja siihen hymyyn hän sammui.
Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti — ja vain sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; — ensi hetkestä, jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen, rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt, siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset ja pienemmät poliittiset — ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen kaipauksensa — nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti elämään eikä yksin kuolemaan!
Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen, tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.
Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.