Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen, joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä sattui sana: "näyttelijätär", kirjoitettuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja se oli joka paikassa — se oli myöskin runoissa. Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.
Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon, jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:
Yks' on toive vainen mulla: näytteljäksi tahdon tulla! Ah, jos näytellä mä saisin, yhtä vainen kuvastaisin: naista, surun — naurusuista naista kullan kauneuista, lempivätä, lemmetöntä, synnillistä, synnitöntä. Ah kun kerran, kerran vain toteutuis unelmain!
Vähän alempana oli taas seuraava:
Teenkö vasten Sinun mieltä
Herra, hennotko sen kieltää?
Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia kuukausia sitte olivat lukeneet:
Oi jos oisin keijukainen,
keijukainen,
kuutamossa kulkevainen,
kulkevainen,
niinkuin virva vilkkuvainen,
ilkkuvainen,
onneton ken näkis vainen,
näkis vainen —
— — jos lie synti, rilla rallaa!
Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten perässä seurasi:
Heipparaa — heipparaa, kaikkia poikia tanssittaa! Hui, hai haa — hui hai haa, eikä huolia ainoaakaan!
Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje: